Totuus ei enää löydy kaurapuurosta. Dove kosteusvoidepönkän kyljestä luettua: "Ihonhoidossa jokainen päivä on tärkeä". Koin hetkellisen syyllisyyden piston lavuaarin edessä, purkin kylkeä tavatessani. Vuosia olen laiminlyönyt ihonhoitoani, kostautuukohan se minulle näärännäppyinä ja aikuisiän aknella. Miksei kukaan kertonut minulle aikaisemmin? Olisin toki hauduttanut poskipäitäni ruusunlehdillä ja sivellyt hunajaa ja tietenkin Dove kosteusvoidetta iholleni, ja litrakaupalla tietenkin. Nyt täytyy vain ymmärtää että vaalimalla heleää orvaskettäni voin saavuttaa paljon. Loistavaa markkinointia keskimääräistä suurempaa syyllisyyttä kaikesta tuntevalle, siis vaikkapa minulle.

Sisäinen hamstraajani on herännyt. Viime aikoina olen kollannut ahkerasti kirpputoreja. Eilen löysin upean merkkilaukun ja tänään ostettiin keinutuoli. Eikä ihan mikä tahansa tuoli, vaan tanskalaista laatutyötä 50-luvulta ja juuri sopiva pieneen tilaan. Ei, en ole kokemassa ennen aikaista vanhuutta, vaikka kalkkitabletteja popsinkin osteoporoosin ennaltaehkäisyyn. Tuoli ei ole perinteinen mummokeinu, vaan hieman hienostuneempi yksilö. Tosin näin iltasella mieleeni hiipi kaikki kauhuleffat joissa kiikkustuoli heijailee itsekseen. Saa nähdä uskallanko öiselle pissireissulleni enää. Tein myös mielenkiintoisen löydön mieheni silmästä. Yhtenä iltana sydämenmallinen verisuoni sykki sieltä minulle. Laitan kuvan oheen. Tämänkertainen kirjoitteluni saa minut vaikuttamaan jollain tapaa oudolta, mutta uskon että blogiani lukevat vain minut tuntevat ihmiset, joten ymmärrätte luultavasti. Kertokaa jos alkaa vaikuttaa huolestuttavalta =).

 

On taas edellisestä kirjoittelusta aikaa kulunut. Valon saapuminen on vain saanut duracell-toimintoni aktivoitua. Lopettelin juuri ikkunanpesua, jota on viimeeksi tullut harjoitettua n. 10 vuotta sitten. Töissä käyn ja kouluhommia painan tehokkaasti. Joka päivä yritän liikkuakin. Kesäksi olisi kiva mahtua vanhoihin kesäpöksyihin, nimittäin mistään ei saa enää samanlaisia. Jokanaisen nikisikirjasta vuodelta 1952 löysin onneksi seuraavanlaisen vinkin: "Ennen kuin housujen takamuksiin ilmestyy reikä, voi ne (housujen takamukset siis) vahvistaa ompelemalla ristiin rastiin housujen värisellä langalla". Varteenotettava vinkki on myös valkoisten nahkakenkien pesu kirnupiimällä. Kyllä ennen osattiin. Mutta, palatakseni kesähousuprojektiini, olen ottanut tavaksi syödä vasemmalla kädellä. Ruoka tulee kunnolla pureskeltua, eikä sitä tule lapottua suuhun samalla tahdilla. Voi jopa nauttia mausta. Tosin kirjoituksen otsikko kertoo sen mihin se lusikallinen monesti päätyy.

Tätä nykyä heräilen aikaisin, sillä olen hankkiutunut opiskelun ohella myös töihin. Parvekkeella aamuhenkosia vedellessäni, olen monena aamuna laittanut merkille suuren trafiikin roskakatoksessamme. Joka aamu ainakin kolme miestä kantaa roskanyssäköitä laatikkoon ennen auton ikkunoiden raaputusta. Hienosti ovat naiset delegoineet tämän meidänkin perheessämme kiistaa aiheuttavan roskien viennin miehille. Täytyypä itsekin laittaa iltasella roskapussi yöksi ulko-oven pieleen haisemaan, eiköhän mies sen aamulla vie, hajuaistihan on aamulla herkkä.

Ongelmanamme on pitkään ollut huonekalujen hankinta. Ei raaski, ei löydy sopivaa tai sitten ei osaa tehdä päätöksiä. Nyt tämäkin asia on korjattu. Appivanhemmat päättivät vaihtaa asuntoa pienempään ja olemme saaneet mukavasti täydennystä sisustukseen. En ole pannut pahakseni antiikkilipaston saapumista eteiseemme, enkä Afrikasta tuodun rummun sijoittamista olohuoneeseemme. Täytyy odotella, jos vaikka haluaisivat vaihtaa autonsa vanhempaan =). 

Tänään alkoi työharjoittelu. Sain hyväksiluettua sen 4 viikon osalta, mutta tämä viikko (hiihtolomaviikkoni, muuten) täytyy suorittaa. Jotta motivoituisin tulevaan ammattiini, niin leikin tänään 3 tuntia legoilla, syötin banaania vuoden ikäiselle (puolet paidalle) ja kävin kaupassa mummolle. Ah ja voih! Alkaa tulla tyhmä olo. Ei sillä, arvokasta työtä tunsin tehneeni, mutta mitään en kyllä oppinut. Kotimatkalla sitten taas mietin tyhmiä valintojani ja ohut alapilvi hiipi tajuntaan. Loppuilta menee sitten pähkäillessä itsesäälin ja syytösten kera. Ehkä hieman suklaatakin tarvitaan. Juu, olen lannistuvaa tyyppiä.